Copyright © 2003 Markus Koljonen, Heikki Korpela, Marjo Pipinen, Elina Vaahtera.
Olin silloin 15-vuotias, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Hänen siniset silmänsä olivat kuin enkelin ja Hänen hymynsä sulatti sydämeni. Ja niin sydämeni sulikin, virtoina se valui kaupungin likaisia, armeijan tallaamia katuja pitkin kiemurrellen niiden viemäreihin, tervehtimään sakkaa ja loiselijöitä, sillä sinne minä kuuluin, sinne, sinne! en muualle, sillä tuo yksi hymy oli ainoa asia, minkä häneltä sain, vaikka minä -- minä olin valmis antamaan itsestäni kaiken, kaiken.
Mutta minua hän ei koskaan ajatellut -- sodan keskelläkin hän silmäili minua kuin olisin ollut vain yksi hymyiltävä lisää. Kaikkien saatanallisten paperiarkkienkelten lailla Stockmannin malli-Pikamon olisi koituva kohtalokseni, syöksevä minut turmiolliseen hurmioon, kiusoitteleva minua raunioiden keskellä
kuin tikarilumi, joka ei kirpaissut
kuin polttava aurinko joka ei lämmittänyt. Kohtaloni oli sinetöity tuona iltapäivänä, jolloin lumisade oli juuri peittänyt tavaratalon katon. Ja Hän seisoi edessäni. "Me tulimme takaisin." Sillä hetkellä tiesin, että sen on oltava niin. Syvällä sisimmässäni olin tiennyt sen aina, se oli ollut selkeästi luettavissa hänen koko kasvoiltaan, silloinkin. Hymyssä Hän oli sanonut totuuden, jonka pystyi lukemaan vain sydämellä, vaikka minä hullu yritin järjellä. Hänen armeijatoverinsa naureskelivat hyväksyvästi, kun Hän otti minua kädestä.
Riisuin sukseni ja vapisevat huuleni tavasivat sanoja. Mennään kauas yhdessä! Ota minut ja tee minusta leivonnainen! ne halusivat huutaa, mutta -- "Sää on siihen otollinen," tokaisin vain vienosti. Kolmen sepän patsaalla viulisti vaihtoi molliin kuin enteenä siitä, mitä hän valmistautui sanomaan.
Ja silloin, tuona hetkenä kaikista hetkistä, kellojen kilistessä tuon hetken kunniaksi, bearnaise-kastikkeen vaatiessa viimeisen silauksensa silavaa, hän huusi: "Mutta koko elämätön elämäni on ollut yhtä duuria! Sotahullujen päivien keskellä olen vikitellyt jokaista klitchmuotitietoista mummoa, mutta nyt tiedän, mitä olen etsinyt. Olen nähnyt hänet kasvottomissa mallinukeissa ja parfyymipullon kyljessä. Hän on tullut uniini ennen kuin olen nähnyt ainuttakaan unta äitini kohdussa. Hän on kokki Pietarinkadulta. Ravintolasta, jonka keittiönikkuna on jalkojeni kupeessa.
Tiesin kyllä, että se oli typerää sillä hetkellä, kun sanoin sen, mutta en voinut hillitä itseäni. "Tiedäthän että jumaloin sinua, mutta viime viikolla söin ravintolassasi suklaamoussea, joka oli aika vetistä." Ei! Jos vain olisin voinut ottaa sanani takaisin! Hänen silmäkulmansa alkoi nykiä.
Tartuin hänen silmäluomestaan kiinni oikealla etusormellani, avasin hänen päänsä kuin oven ja astuin sisään. Loskainen Aleksanterinkatu vaihtui keväiseksi puistoksi, jonka yhä lehdettömien puiden oksilla istuivat ne pandat. Sukseni tiputin roskankerääjärobotille samalla kun hengitin vaniljaista ilmaa, jos se ilmaa oli. Entsyymi sai hien helmet pulppuamaan iholleni, mutta heitin ne homolle, joka virallisti parisuhteen sian kanssa. Olisiko minusta sittenkään armeijaan, kasarmille homona. Nahkahousut saavat jäädä kaappiin. Olin äkkiä se sama 15-vuotias, joka kerran pelkäsi katsoa sotilasta silmiin. Nyt minun on oltava sotilas, joka marssii yli lumisen kaupungin ja palvoo kokkia, joka valmistaa valkosuklaamoussea.