Copyright © 2003 Tero Aalto, Kati Mäki-Kuutti, Ilari Sani, Mari.
Perhonen oli vasta kolme päivää vanha, kun kaskas toi uutisia. Se lyllersi läpi ruohikon ja jätti mennessään korsiin pieniä vaahtopalloja. Perhonen näki kaskaan silloin ensimmäistä kertaa. Se oli rakkautta ensimmäisellä siiveniskulla. Rauhainen oli niityn elämä, ja pelko siitä, ettei löytäisikään sitä oikeaa kas... siis kumpania mahtava. Perhonen on siitä jännittävä olento, että toisin kuin kimalainen, se ei lentele kukasta kukkaan konkreettisesti saatika vertauskuvallisesti.
Mutta kaskas, mitä siihen sanoisivat muut niityn perhoset, jotka parveilivat kullanpunaisten hedelmien ympärillä. Oli taas se aika vuodesta, aika imeä mehu hedelmistä, aika paritella, munia ja lopulta kuolla. Niin oli elämän kiertokulku. Ei perhonen sitä ajatellut.
Huolettomasti se lennähti pienen lehmukan kostealle turvalle ja sai sen aivastamaan mitä korkeimman kaavan mukaisesti. Ja kahdesti! Hei helou, eikö hänellä alkanut olla jo kiire?
Perhonen levähti lentoon kohti kiihkeänä odottelevaa kaskasta. Jos sen pieni mieli riittäisi unelmoimaan, olisi se jo mielessään pyöritellyt perhosen tulevaisuuden kotelosta cascasiksi. Kuitenkin caskasin päähän muistui vanha vitsi Poliisikoirasta ja häntä alkoi äkkiä pelotuttaa...
Kascas päättikin päättikin tanssia cankania. Se nosti jalkaa ja toistakin, ja paljasti alavarustuksensa pohjukat. Innosta sekä kauhusta väräjävä perhonen laskeutui sen tykö, ja niiden yhteisen lemmen pikaliittimet napsahtivat nappiin.
"Klik" sanoi tarina. "Tik" sanoi kertoja. Ja kaskas vain siritti hurmiossa. Hän oli viimeinkin palannut. Kuin hauki kaipaa jokeen, kuin myöhästynyt laina kaipaa keskuskirjastoon, oli ikiaikainen vietti tuonut nämä luontokappaleet yhteen. He tiesivät, että aurinkohedelmän hetki oli käsillä, jaloilla, päällä ja alla.