Copyright © 2003 Markus Koljonen, Heikki Korpela, Marjo Pipinen, Elina Vaahtera.
Taavi oli saapunut rakkauden ammattilaisten salaiseen kansainväliseen konferenssiin.
Taavi oli juuri lähtenyt työpaikastaan kukkakaupasta. Viimeisenä työpäivänään hän oli nähnyt näyteikkunassa tekstin "Kukkia ja sidontaa". Hänen katsellessaan ikkunaa hän alkoi miettiä nopeasti. Ja aivan yhtäkkiä elämäänsä. Hän muisti, ettei ollut koskaan sitonut neilikoita kimpuksi.
Kevätauringon lämmittäessä Taavi päätti ilahduttaa itseään neilikoilla ja avasi kaupan oven. Salaperäisen näköinen mies seisoi kassan takana sytyttämässä kynttilöitä. "Etsittekö jotain erityistä? Olin juuri sulkemassa," hän sanoi. Välähdyksenomaisesti Taavi tunnisti nuo mystiset kasvonpiirteet, kuinka hän olisikaan voinut unohtaa. Ei! Ei! Hän pitäisi itsensä koossa. Hän näyttäisi tyyneltä ulospäin, vaikka sisällään pauhusi myrsky kuin tornado. "Neilikoita," hän sanoi asiallisesti. "Mitään en halua niin paljoa kuin neilikoitasi."
Mutta! Oi, voi, ja aah! Taavin kukka oli puhjennut ruusuun ennen aikaansa, kynän muste valahtanut paperille kuin huomaamatta, verso kasvoi hänessä aikuiseen mittaansa, ja puhui hänen suullaan: "Neil! Neil! Koita! Koita!" Neil katsoi häneen vakavasti, punnitsi varastojaan, koetteli tulppaaninupukoitaan, tutkiskeli ruusunnuppusiaan, ja vastasi sitten: "Taavi. Sinä olet hedelmä. Minä vien sinut puutarhaan."
Taavi oli nyt saapunut rakkauden ammattilaisten salaiseen konferenssiin.
Taavi oli punaa, ruusua, neilikoita. "No, ei saatan..." Taavi ei voinut uskoa silmiään. Naapurin mormonipariskunta, tuo samainen, joka oli työntänyt kuvia abortoiduista sikiöistä Taavin postiluukkuun, makasi vääristyneessä asennossa viininpunaisella divaanilla amarylliksien vieressä. "Siis onko tuo parsakaalia, jota tuo mies kuin taivaan saattelemana soittaa?"
"Sinä sen sanoit, en minä," kuului Neilin jämerän vakaa vastaus ja Taavi tiesi kohtalonsa. Käsi kädessä he kävelivät multaista, sateesta pehmeää polkua pitkin kuopalle. Taavi tuntui seuraavan ruumiinsa tekosia kuin ulkoapäin, ja hän seurasi itsensä astuvan alas kuoppaan parsakaalin kaihoisten sulosointujen saattelemana.
Hänet tuli istuttaman. Hänen kohtalonsa oli levätä Neilin viherpeukaloissa kukkasipulina. Hän löytäisi vihdoin oman paikkansa, koetettuaan saattaa maailmaan uutta elämää banaanin ja paprikan, kurkun ja kukkakaalin, oi-niin-kaihoamansa parsakaalin, hillosipulin ja oliivin, melonin ja appelsiinin, ja lukemattomien muiden kanssa.
Multa ympäröi heidät.
Aika menetti merkityksensä. Protoni ja neutroni sulivat. Aika ja avaruus heittivät kuperkeikkaa samassa mullassa, jossa kuolema oli elämän toveri ja josta hyppäsi jäniksenpoika ylös. Se kaivoi korviaan ja multaa tipahti Taavin helmoille.
"En enää edes muista, kuinka päädyin tänne," Taavi hykerteli teinityttömäisesti. Mutta sillä ei ollut enää mitään väliä. Neilin tarjoama luomu-buffetti täynnä heidän kosmista yhteyttään symboloivia punasipuleita, kesäkurpitsoita ja herneenpalkoja oli täyttänyt Taavin jokaisen sopukan. Pienet kastemadot alkoivat rytmisesti tanssia parsakaalisinfonian tahdittamana. Lokinkakan tipahdellessa kuoppaan niin Neil kuin hänen kosminen puutarhansa yhtyivät kaihovirteen. Tämä olisi konferensseista viimeinen. Sadevesi tulvi kuoppaan peittäen sen mullalla, jonka läpi vaimennettu rakkauslaulu kantautui.
"Neilikoita sidotuin," ne lauloivat. Taavin suupielille eksyi hymy hänen antaessaan juurten kietoutua hellävaraisesti jäsentensä ympärille.