Copyright © 2003 Tero Aalto, Taija Heikkinen, Ilari Sani.
Eteläisessä Väli-Suomessa erään mäen korkeimmalla huipulla seisoo Auvo, 31 vuotta. Ja vasta 12 vuotta hän on siellä seissyt odottamassa pääsevänsä istumaan. Sillä meriponit olivat täyttäneet maan, eikä tilaa ollut! Ja korvatkin olivat haljeta.
"Ei tule enää elämästä ehyttä," oli ollut ensimmäinen ajatus. "Kirkonkylää kohti meen." Pakkasin reppuni. Siellä oli meriponi. Hän ei enää kestänyt tätä.
Kirkonkylässä haisi valjulle. Raikastin oli tehnyt kaikesta idyllisen meren hajuista, mutta tämä meri ei haissut edes kalalle. Luonnonmukainen meri oli korvattu nopeilla moottorimerillä. Tiet halkoivat Keski-Suomea, suuret määrät Poninkuljetusvaunuja lipui maisemassa kohti Jyväskylää, jossa olin sentään älynnyt käyttää kauran hajuista raikastinta. Se varmasti houkutteli ponivaunuja puoleensa.
Ponivaunuja vetivät ihmiset, tai ainakin ennen he olivat olleet ihmisiä... Auvo oli 19-vuotiaana karannut vaunutyömaalta itse.
Sitten kuvaan olivat astuneet kissat Mölli ja Nasu. Jotka olivat pakottaneet Auvon takaisin työmaalle vain karatakseen uudestaan. Ja taas hän seisoi mäellä keskellä meriponikulkuetta. Se oli sotilaallinen.
Joukon kärjessä tupsutteli soma pikku tyttö suihkautellen raikastinta kultaisesta spraypullosta ja kaikki ponit kumarsivat häntä, vaikka ne lojuivatkin lötsähtäneinä maassa.
Sillä Auvon taika oli toiminut. Väli-Suomi juhli pelastajaansa.