Copyright © 2004 Taija Heikkinen, Heikki Korpela, Ilari Sani, Eero Vitie.
Aamiaismurot istuivat laatikossaan ääneti mutta valmiina porisemaan. Pata kattilaa soimaa, ja vain kaksivuotias kakara voi heittää murot paketteineen seinään, tarkistaakseen ovatko ne kypsiä. Aikuiset käyttävät kypsyysmittareita. Muron kypsyysmittarin käyttö edellyttää valitettavasti muroyksilön uhraamista muiden kypsyyden selvillesaamiseksi, kossa mittarin rikottua muron hauraan pinnan tuo kyseinen muro ei koskaan enää juttele.
Käsi lähestyi pakettia. Sana "pop" pääsi jo melkein innosta mykkinä kihisevien murojen huulilta. Mutta yhtäkkiä murot hiljenivät niiden keskeltä astuessa esiin uhkaavan kauhistuttava jättimuro Plötsis. Lättänäisyydellään ja tahmaisuudellaan se oli jo monet rouskeat ja rapeat muroperheet lilluttanut. Oliko mehevämpää mesikukkaa nähty? Kaikki yrittivät välttää koskettamasta plötsiksen pintaa.
"Häh-häh-häh-hää!" Se hähätti ilkeämielisesti. "Tyi-rät-tät-tät-tät-tät-tää!" Kaikki tiesivät, että nyt oli tosi kyseessä. Äiti riensi äkkiä tyynnyttelemään Tyttiä, ettei tämä pelästyisi, kirkuisi, ravisuttaisi purkkia vahingossa ja lopulta kastelisi murokeksejäkin kyynelillään. Äiti otti paketin Tytin kädestä ja poimi Plötsiksen ulos ja syötti sen koiralle. Koira ei ollut tästä sanottavammin innostunut.
"Minä kostan vielä!" kaikui sen vatsasta. Sitten Plötsis kiipesi koiran ohjaamoon ja käänsi virta-avamesta. Koira alkoi käymään. "Muhahaa", hekotti Plötsis. "Teen koirasta lötsyvää, homeista viinaa ja turmelen sillä maidon, Tytin ja murot!" Mutta silloin Plötsiksen valtasi tunne elämän mielettömyydestä. Kostonsa sijaan se ohjasikin koiran rannalle merta kohtaamaan.
Jatkuu ensi numerossa.