Copyright © 2004 Heikki Korpela, Ilari Sani, Eero Vitie.
Rullakaarina solmi hermostunein sormin esiliinan nyörejä rusetiksi elopainonsa eteläpuolelle. Itään hänen pitäisi mennä, sillä sieltä löytyivät parhaat toukat tuularulliin.
Oli aikansa ja paikkansa rullille. oli. Sulavasti, sutjakkaasti Rullakaarina sopeutti sieluaan hetkeen, joka kosketti häntä hillitysti sisimpiä sopukoita myöden. Mi' voisikaan koskahduttaa jok'ikistä suolenmutkaa parahimmin kuin tuo noitamaisen nostradaamillinen ruokalaji?
Nyt Rullakaarina olikin jo metsässä! Metsä oli linnan vankityrmään rakennetun lammen keskellä, sijaitsevan saaren sopukoissa, sillä kaikki olikin vain peliä.
Nimittäin silmäpeliä! Itäisen metsän silmänpalvontaa harjoittava metsänvartija oli näitse silmänkääntötempuitse halunnut kauniin Rullakaarinan tykönsä johdattaa. Hän oli päättänyt naida tuularullamestari Rullakaarinan. Hän metsästäisi toukat, Rullakaarina laittaisi niistä tuularullia, ja tuularullat ryömisivät heidän suolissaan.
Tuolla vartija jo siinsikin, ja ylevän uhrauksensa herättämän tunnehyöyn tulviessa pamppailevan sydämensä ristiaallokkoon Kaarina riensikin vartijaa päin. Mutta vartija seisoi jyrkkänä kuin murtumaton kallio, ja Kaarina tunsi marttyyriytensä iskevän kiveen. Nähdessään silmästä silmään Kaarinan hiuksista roikkuvat vegaani-idut vartija hirnahti innosta ja kuopaisi kaviollaan maata.
"Voi sinua tuhmeliinia," huokaisi Rullakaarina Ylen (ei Maikkarin) huvittuneena. Sitten he menivät naimisiin ja elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti.
Matkallaan vartijan poimimista toukista Kaarina oli nimittäin laittanut rullat, jotka toivat tarinalle näinkin onnellisen lopun. "Se on täytetty toukilla," huokasivat puolisot yhdessä.