Kaksi kornia

Kauniimpana kuin Agolasin viheriät niityt, viljavampana kuin Edelgeesin metsät, siinsi edessäni Ylänkömaan tasangon maissipelto. Korskea oli maisema, mutta korskeampi oli nuori ritari ensimmäisen taisteluratsunsa selässä. Kaunis oli taivaankansi, mutta kauniimpi vielä kauniimpi kreivin tytär. Kaunis mutta kylmä kuin hyhmäinen meri levälauttojen peittämänä. Auringon ensikajo heitti kultaisen varjona ritarin hiestä välkehtiville lihaksille, jotka paljastuivat hänen kuoriutuessaan sotisovastaan. Ja äkkiä kävi taistoon tuhat pimeää voimaa rynnäten kohti sellaista kohtaloa, jota ei voinut kaksi kornia ikinä antaa julki. Neidon lukuisat sisäiset demonit ulkoistuivat, ja syöksyivät kiinni ritariin ahnaasti kuin nälästä kituva palvelujaan ulkoistava verokarhu. Mitä tekisi karhumainen ritari moisen uhan edessä, joka oli kaunis, kauhea ja korni yhtä aikaa? Miehen oli tehtävä, mitä miehen oli tehtävä. Pelkoa uhmaten hän liehautti kullervat kutrinsa tuuleen ja antautui sekä neidon että itsensä viettelykselle. Selät vastakkain he matkasivat kohti hekuman ulappaa, joka veisi heidät syvyyksiin, jonne ei moni elämässään yltänyt. Kolme heitä oli, sillä ritarin dualistinen ego oli niin valtava, että hänet piti laskea kahdeksi.

Ja niin neidon kiihkeät henget kohottivat kolmikon korkeuksiin; heidän lempensä liehui liekkeinä liplattaen.

Kunnes oli aika mennä nukkumaan. Sori hani, väsyttää, Mark, mutta musta tuntuu, että mä en pääse. Näin heidän mielensä huuman hetkellä hämärtyi. Kun se oli ohi, ritari jätti neidon jäähtymään ja kantamaan hänen sotisopansa pesulaan pestäväksi yhteisen peuhaamisen jäljiltä. Näin astui heidän suhteeseensa arki.

Ja kuten kaikki mainiosti tietävät, pahvi. Eikähän niin voi elää, vaikka olisikin korskea macho gazpacho tzatziki con tiki, kuten ritari koko miehisellä olemuksellaan. Hubriksensa jälkeisessä masennustilassa heittäytyi mies maissipeltoon, joka hänet nielaisi kaiken anteeksi antaen.

Jäi jäljelle vain nainen, ja kaiken näkevät kaksi kornia.

Huonousarkisto