Copyright © 2003 Markus Koljonen, Heikki Korpela, Marjo Pipinen, Elina Vaahtera.
"Voih mixi olen niin zuruinen :(," totesi Suuri Kampela suosikki-irkkikanavallaan. Hän oli taas ottanut partaterät ja martinit esiin. Ensin mainittuja hän ilahtuneena käyttäisi, jos joku vihdoin sanoisi soittaneensa ambulanssisimpukan. Mutta lahnat vain mollottivat. Ne olivat löllykkämäisen piittaamattomia Kampelan hädästä. Sulokkaasti Kampela hyllytteli läskejään, ja helkytteli eviään kuin homo kuivassa baarikaapissa. Kampela toden totta totisesti aikoi muljahtelevine piilolinsseillä värjättyine silmineen tulla ulos kuivuuden kaapista, ja julistaa olevansa... masis!
Suuri Kampela päätti kirjoittaa. Hän ei ollut koskaan halunnut kirjoittaa niin suoraan kuin nyt. "Tahdon pois." Martinipullo tipahti kristallikruunun päältä persialaiselle matolle.
"Eikös me kaikki," kuului taempaa. Kirjolohi oli tullut takaisin. Hän varoen keräsi pullonsiruja lattialta. "Mutta joskus täytyy kuitenkin palata. Palata tai palaa loppuun, kokonaan ja ikuisesti." Ahnaan tottuneella liikkeellä Kirjolohi kippasi muruset suuhunsa ja arkisena rouskuttaen poistui keittiöön valmistamaan puddingia.
Suuri Kampela, poskellaan lilluvasta kyynelpisarasta huolimatta, ei enää löytänyt jatkoa kirjoittamalleen kahdelle sanalle. Hän oli aikonut kirjoittaa haluavansa irti läskeistään, pilsujen täyttämästä päästään, surkeasta elämänsä martinireseptistä.
Mutta nyt kaikki tuntui niin turhalta, kun hän ymmärsi, ettei koskaan voisi olla kylmäsavustettu. Tuo ylimielinen adonis, ruokapöytien A-donitsi, oli tarkoituksellisesti hetkutellut kylmiä, kiiltäviä, savustettuja kylkiään. Voi liian pieni glitterpaita sentään! Voisiko häntä pelastaa enää edes minun anoppini -- tuo pallas, joka odottaa päivällistä kylmiössä kelmuun pakattuna valmiina saapumaan pöytään, kun hovimestari vain avaa keittiön oven ja sanoo piikatytölle: "Vitun pallas sitten" ja vaihtaa maireaan hymyyn, jota on esittänyt rouvalle, irstaaksi, rasvaiseksi huulenheitoksi. Anoppi oli muuttanut pakastimeen 15 vuotta sitten, heti kun lakiuudistus oli sen sallinut. Toki muuttoa yritettiin selittää järkisyin ja kyllä kampelakin sen ymmärsi, Espoossa pakastusolosuhteet eivät aina ole ne parhaimmat, mutta Suuri Kampela ei tätä voinut ymmärtää tahi hyväksyä. Minä kiipesin esiin partaterien alta ja istuuduin pöydän reunalle. Seinällä hiljaa kököttävien muotokuvien virneet vaimenivat. Nuolaisin kyyneleen Suuren Kampelan poskelta hileisellä kielelläni.
Silloin suuri Tanja-Kampela helähti helkkyvästi läpi keittiön, läpi pakastimen, läpi istutuslaitosten ja valtamerten: "Ei enää pornoa. Ei enää glitterillä päällystettyä mätiä. Ei enää nahkahousuista ylitsepursuilevia kalanrustoja. Kalanravinnosta kitketään pois martinit, pakastimien valot eivät enää välky diskovalojen lailla, ja tonnikalaan ei enää huolita joukkoon pitsaa. Luonto, rauha, onni, autuus ja pyhyys!"
Suurelle Kampelalle nuo olivat epätoivon sanoja.
Suuri Kampela hautautui syvälle tummanruskeaan nahkanojatuoliinsa. Hän otti esille partakoneenterät ja sytytti savukkeen. "Tanja, et voi ymmärtää minua." Tanjan maailmaan ei kuulunut glitterillä päällystetty mäti tai kalanrustot nahkahousuissa. Tanjan kampelansormet olivat uineet liian kauan lämpimässä lihakeitossa ja Tanjan kampelanjalat olivat kulkeneet liian kauan kohti sineen taivaan. Viiden vaihtoterän pakkauksella Suuri Kampela päätti kurjuuden.