Copyright © 2003 Tero Aalto, Heikki Korpela, Henna-Riikka Laitinen, Ilari Sani, Heikki Korpela.
"Rousk! Maisk" he nokkivat jyviä, kiviä. "Maisk! Rousk!" kivet rouskahtelivat heidän nokassaan. Oli syytä -- ja syyttömyyttä -- tarkistaa, ketkä olivat piilossa kaapin takana. He eivät olleet prinsessoita, eivät laisinkaan. He eivät myöskään olleet karanneet eräästä tietystä pikaruokaserviisistä eivätkä palvelualayritysestä
Ei.
Sillä he olivat maagiset kanapallerosoturit kaukaiselta KotKlot-planeealta, ja heidän tehtävänsä Maassa oli palauttaa Kanamonon kunnia. Tulivatko he liian myöhään? Oliko nokkimiset jo nokittu? Oliko kanamono hautautunut kukkaruuuasan alle!?
Ei! "Ei!" he huusivat, ja korottivat nokkansa kohti avaruusalusta, jonka päällä Kukkomon laskeutui ylähyllyltä. Ehtisikö hän varastaa sen heiltä, ettei hän saisi sitä käsiinsä? Kukkomon letkautti lonkeronsa kohti Kanamonon kunniaa ja yhdessä nautiskellen he nokkivat viimeisen kanapalloateriansa.
"Omega-3!" he kirkuivat! Avaruuden auvolandiat yllään he näkivät kovaa vauhtia lähestyvän paistinpannun. Sillä olihan ammoisina aikoina päätetty ja kirjattu Määk Tonaltsin kirjaan, että kanapallerosoturin korkein kohtalo oli heittää henkselinsä marttyyreinä Paz-Ting Pan-Gun alttarilla.
"Anjoviskermavaahto! Anjoviskermavaahto pelastaa!" Olihan myös ennustettu, että anjoviskermavaahdot päihittäisivät paistinpannusoturien resoluution. Uhmakkaina ja hieman uumakkainakin pallerot tarttuisivat pansuolagalaktiseen anjovissirottimensa.
Anjovis tepsi kuin McKetshuppi kerrassaan ja paistinpannu paloi pohjaan kuin paraskin sanoa. Mutta mikä pelastaisi kanapallerot synkältä mustalta savulta, joka nousi kuin poltetun mummon suusta ikään?? Mummo alkoi köhiä täysin epädeterministisesti ja savu hälveni, pelastaen täten siunatut kanapallerot. Ollos ylistetty köhivä mummo, kanapalleroiden ainut uhka ja toivo!
Mummo työskenteli kukkakaupassa myyskennellen kukkaruukkuja, mutta omaa kukkaansa, sitä ei ollut kukaan koskaan saanut koskettaa.
Mutta vähänpä kanapallerot välittivät ikiaikaisen vastustajansa impeydestä taistelussa Kanamonon kunnian puolesta. Skitso-Freonista ne saattoivat toki kärsiä, kykenemättä päättäään, mikä tämän kunnian palauttaisi. Mutta varmasti sen eteen voisi jotain tehdä.
"Voi meitä," sanoi Kanamono, katsahtaen vuoroin palleroita, vuoroin mummoa pannuineen. "Ei tuosta touhusta tule yhtään mitään."
"Kunniani pelastin itse monosillani," hän tiuskaisi palleroille. Taisitte kuvitella että skitsofreenisesti nokitusten kamppailemalla pääsisitte vaivihkaa kiinni pesämunaani."
Pallerot painoivat punastuneina päänsä: he olivat todella kaihonneet onnellisten homokanojen munista elävää todistetta, kuin Graalin maljaa. Skismaattinen kysymys siitä, oliko homokana ennen munaa vai muna ennen kanaa, oli saattanut heidät skitsofrenian Pauloihin, ja siksi Paula-mummu oli heitä tervehtimään tullut.
Mutta silloin Paula näki vehreän Jorin! Ja söi sen! "Kot," sanoi kanapallero. "Kot," sanoi kanapallero. He olivat järkyttyneitä, ja anjovissavu leijaili mummon suusta ulos kuin jääkiteet voittamattoman ritarin korvista. Paula pakkasi jäätyneet kanapallerot rasiaan ja työnsi ne pakastimen perälle. Tämän tehtyään hän saattoi astua alukseensa ja karautti kohti Kot-Klot-planeettaa, olihan hän ikiaikainen homoemo.
"Olipas erikoista," sanoi Kanamono.
"Niin, ei sitä joka päivä Paulaa pällistelläkään," sanoi Kukkomon henkäisten helpottuneena lonkerot lepattaen.
"Paula on tosiaan aika kumma juttu," sanoi Kanamono. Sitten hän sanoi "Kot! Kaa!" ja tarina loppui, vaikka kanapallerot olivat ruokaa ja syömättä. Tarina siis loppui.