Copyright © 2004 Taija Heikkinen, Markus Koljonen, Heikki Korpela, Tuomo Smolander, Eero Vitie.
"Kot", sanoi Blaa, ja väristi lonkeroitaan. Sen lonkerot värisivät. Niin värisivät; kuin opensourcenördex konsanaan. "Blup!" se yhäti vaikeroi. Ja värisi, saaden tekstiviestin. Piip-piip mölähti sen kännykkä, jymäyttäen Blaan tajuntaan kaihoisan rakkausballadin. Se oli Tuulalta!
"Blaa! Tule kanssani Blaa! Laitan rullaati rullaati rullaati rullaa, rullaati rullaati rul-lal-lal-lei!"
Blaasta tuli hyvin onnellinen! Nyt hän voisi teippailla sielunsa säikeet yhdessä ikuisen rakkautensa kanassa. Blaa pakahtui onnesta, mutta valitettavasti onni jännitti lihaansa ja Blaa sanoi "Poks." Tuula hätääntyi. Ja teki itsemurhan: hän halusi manan majoille Blaansa luokse, joka näin surkeasti räjähti. Mutta manan majaa ei ole olemassa, se tiedoksi kaikille itsemurhaa hautoville. Ja siksi Tuula kuoli niinkuin Blaakin.
Eikä kukaan tuonut kukkia hänen haudalleen, paitsi eräs työtoveri, joka toi suolakurkkuja hänen haudalleen. Maan läpi valunut suolakurkkujen mausteliuos kuitenkin aiheutti Tuulan ruhossa mutaationkaltaisia muutoksia. Blaa ei niitä diggaillut, mutta kaivurillaan ei päässyt penetroimaan riittävän syvälle, riittävän nopeasti. Kuitenkin riittävästi sulautuakseen maahan, ja siksi lauloi: "Luonto. On. Harmoniaa. Luonto. On. Harmonikka."
Tuulan mutatoituneet pää ja häntä nousivat tohkeissaan mullan alta toiseen tulemiseensa. Blaa oli tiessään! Silloin Tuulan pää ja häntä äkkäsivät toisensa ja muodostivat kahden valtakunnan päivien loppuun saakka.