Copyright © 2002 Tero Aalto, Erik Axelson, Markus Koljonen, Harri Virtanen.
Mä oon aina yrittäny olla hyvä ihminen. Kiltti ja auttavainen. Ja vaikka joskus onkin vaikeaa, niin kyllä mä oon huomannut, että paha saa palkkansa ja hyvä samaten.
Satuttaessani joskus aivan vahingossa muita ihmisiä tunnen aina oloni tosi pahaksi ja vaikeaksi. Tai siis en mä tiedä, satutanko mä ihmisiä oikeasti. En mä voi tietää, miksi ihmiset aina joskus itkee niin kammottavan paljon mun jutuille ja niille asioille, mitä mä joskus vahingossa paiskaan päin niitten lättyjä. Mulle ei kai sitten koskaan valjennut, mitä tunteet oikeasti ovat. Toisaalta voin lohduttautua ajattelemalla, että panen vain vahingon kiertämään, sillä äitini oli ihan samanlainen, hirveä ämmä kun tarkemmin ajattelen. Mutta en mä niin haluais ajatella, vaikka ei se faijasta paljon paremmaksi pistäkään.
Mä olen yrittänyt funata tän koko laiffin pointtia. Pyrkiny suuntautumaan niin, että se, mitä teen, on ees jollain tapaa mielekästä. Toisaalta taas tulee sellanen olo, että hei mähän haluan vaan olla täydessä hallinnassa mun elämästä ajattelemalla noin, mutta jos jollain on merkitystä, ni tolla pitäis.
Mun nimi on Milja. Ja mä synnyin kaukaa katsottuna normaaliin perheeseen. Vaikka oikeesti mun mielestä on yks vitun virhe, että perheitä pidetään tavallisina. Oikeesti suurinosa kaikista perheistä, mitä mä tiedän, on ihan perseestä. Jaanankin, mun parhaan kaverin, faija kourii sitä aina kun vaan Jaanan mutsin silmä välttää ja sitoo sen nahkakahleisiin roikkumaan katosta. Toisinaan sen isoisä liittyy "seuraan", mutta siitä Jaana ei pysty enää puhumaan. Se mökki on jossain Sipoossa, oon kerran siellä tainnut käydäkin.
Mä en vaan rajuu et miks jotkut ylipäätänsä perustaa perheitä kun niitä ei kerran yhtään kiinnosta koko touhu. Kerran mä pyysin vanhemmilta synttärilahjaks hamsterin. Sain kaks. Toinen pamahti paksuks ja kunnon pesuehan siinä alko olemaan. Mut ne alko syömään toisiaan. Ihmiset ei kyllä eroo yhtään.
Käristän Barbie-nukkejani pihan grillissä. Niistä lähtee ihan sairas muovin lemu. Tästähän aiheesta mä saan sitten keskustella joskus kaikkien kanssa, että miksi sun nyt helvetti pitää julkisella paikalla mennä tekemään jotakin niin järkyttävää ja että etsä vois jotenkin vaan niinku KUOLLA!!! Lopullisesti. Niin monesti olin jo tappanut hänet, mutta aina hän syntyi uudestaan tyttärekseni, mummikseni, poikaystäväkseni. Karman laki oli julma.
Asiaa ei yhtään auttanut se, että barbie-nukke lausui heleällä naisenäänellä palaessaan yhä uudelleen: "Pillu, pillu, pillu..." En enää kestänyt tätä ja niinpä otin sulavat nuket käsiini. Survoin niitä lopulta verta vuotavaan pilluuni loputtomalta tuntuvan ajan.