Copyright © 2003 Tero Aalto, Taija Heikkinen, Ilari Sani.
Tuijotettuani muutaman tunnin ydinvoimalan rapistunutta ulkoseinää annoin periksi ja lyhistyin sementtipihalle. Turhaan olin tänäänkin odottanut supersankarillistavaa ydinkatastrofia, joka olisi minut uuteen potentiaaliin nostanut. Mikä perkele se on kun kukaan ei ymmärrä miehen miehistä epätoivoa? Onko se liikaa vaadittu, yksi supervoima? Lukemattomat yöt olin viettänyt ensiavussa yritettyäni milloin mitäkin konstia perimäni uudelleenjärjestämiseksi. Kosmisen säteilyn tuotettua minulle pettymyksen keskitin toivoni Loviisaan, tuohon maanpäällisempään säteilylähteeseen. Oli aika laatia suunnitelma, joka johtaisi lopputulokseen. Kenties loppuun, mutta senkin uhalla halusin tuloksen. Sillä muuten en pääsisi edes alkuun.
Ryhdyin lehmän ja jalkapallon välimuotoa esittävän mainoskampanjan inspiroimana tutkia mahdollisuuksiani mukautua kyseiseksi pelivälineeksi. Loppujen lopuksi miehen ja jalkapallo morfologia lienee aika yhtäläinen. Aloittaakseni mukautumisprosessin väritin itseni mustalla tussilla täyteen kuusikulmioita. Tyttäreni luuli minun ryhtyneen saatananpalvojaksi mutten antanut hänenkään seistä sankaruuteni tiellä. Valkaisin asiaankuuluvat kohdat valkopesukoneella. Nyt kun väritys oli kohdallaan, puuttui enää muoto. Ryömin kuivausrumpuun ja huusin vaimoani laittamaan sen päälle. "Toki kulta, haluatko 1000 kierrosta minuutissa?" hän kujersi kesken liikepuhelunsa. "Ei tässä napeilla pelata", totesin leikkisästi, "pannaan täysi rähinä päälle!"
Saatoin jo tuntea, kuinka hyväelevä ilmavirta pörhisti karvapeitettäni. Tunsin pyöristyväni ja palloistuvani ja tajuntani alkoi tuntea jalkapallon itsessään. "Tällaista siis on se globalisaatio, maapalloistuminen", ajattelin pullahtaessani ulos rummusta. Tytär ja vaimo pelasivat minulla vielä monta ottelua ja voittivat lopulta maailmanmestaruuden.