Copyright © 2003 Tero Aalto, Heikki Korpela, Henna-Riikka Laitinen, Ilari Sani, Heikki Korpela.
Kynsi laukkasi hurjana, kiroten vimmaisasti lähestyvää hurjistunutta pölynimuria. Imurin pölypussi sykki kuumottavan kiimaisena, mieleltään himokkaana. Kynsi väijyi hurjana pakopaikkaa, jonka näkikin vilistävän aivan pölypunkin kauniin punaisen angoraneuleen napinkolossa. Kynsi kynsi itsensä syvälle koloon aivan sen pohjukoille asti, jossa se luuli turvan löytävänsä.
Mutta voi! Nyt lähestyi neuleen peräpohjoloita jo ilkeämielinen Kynsi-Harja, joka aikoi kyntää kynttä syvälle tämän peräpukamista piittaamatta. Rohkeasti kynsi läimäisi kynsiharjaa siveysvyöllään ja klipklatti sitten omahyväisenä kohti auvoisinta onnelaansa, vuodevaatepinoa. Mutta sinne oli katala imuri piiloutunut, eikä kynsi erottanut sen punahehkua, ennen kuin oli liian myötämielisenä putkahtanut sen sisuksiin. Ah, kuinka kaunista täällä olikaan, eihän lainkaan heidän suhteensa voinut olla sama kuin Joosuan ja valaan, sillä jotain Freudilaisittan kovin vastenmielistä oli näin vastentahtoisesti kahmaistuksi tulemisessa.
Kuinka saattoi yksinäinen kynsi pelastautua pahasta imurista? Mutta äkkiä se olikin kaksin! Sillä piilossa Miele-pölypussin nurkassa oli herne, samassa satimessa kuin kynsikin. Herne oli tänne sanalla sanoen prinsessoitunut, piittaamattomasti korvattu jonkinlaisella nousukasporkkanalla. Ujon keimailevasti naksutellen kynsi kävi kohti ysinäistä hernettä. Liian kauan oli kellastunut kynsi kokenut syrjintää nuorten vaaleakutristen kyntelikköjen taholta: voisiko herneen ahnaansuloinen syleily hänet pelastaa?
Mutta tämä kaikki olikin unta ja kynsi heräsi imurin ahnaaseen hurinaan aivan perässään. Kynsi ihmetteli, miten oli voinut nukahtaa kesken kiihkeän takaa-ajon! Se nelisti taas henkensä edestä pölypunkin angorahelmoihin. Mutta nyt se ymmärsi, että kyse olikin aikamatkaluupista, joka oli antanut sille uuden mahdollisuuden pelastautua herneen kaltaiselta kovalta kohtalolta. Syvemmälle kaivautumisen sijaan se kohosikin aivan pintaan, imuria uhkarohkeasti uhmaten. Kuitujen huipulta se loikkasi kaiken peliin laittaen maton onkaloisiin uumaisiin uumeniin.
Uumenissa sitä ympäröi todellinen hylkiöiden myriadi: siellä oli sukkanukkaa, helmeileviä hiuksia, jäätelötahnaa, verevää punaviiniä. Imurin lähetessä hylkiölauma hyppäsi ennakkoluulottomasti suojelemaan kynttä muiskean tahmaisilla käsillään. Imuri perääntyi, sillä siinä oli peruutusvaihde, ja se pelkäsi tahmeaa. Se heilutteli suulakkeitaan kuin valaan hetuloita ja vaikeni, sillä eihän kukaan ollut kysynyt sen mielipidettä. Vielä.
Ehkä se olikin vain tärkeilevä hölmö eikä kukaan kaivannutkaan sen mielipidettä. Pölypunkki seurasi sitä varjoisan hetulan takaa, silmäillen imurin haalenevaa hehkua. Yhtäkkiä hän empatisoi imuria ja tajusi, että rakkaudesta se hevonenkin potkii.
"Ei auta itku Harkimoilla, totesi punkki yksikantaan käsittäessään, että se olikin imurin todellisen innon kohde. Kynsi saisi viettää rauhassa eläkepäiviä, kun punkki ja imuri saisivat toisensa. Pyhä Osoitteleva Äitisori oli tällä aikaluupillaan halunnut osoittaa imurin piilevät tunteet: olihan punkki hieman kuin hernekynsi. Sitten kynsi tuuppasi skunkkipunkin imurin lurpsahtelevasti maiskuttavaan imuun. Ja niin kynsi löysi paikkansa maton syrjinnästä vapaista onkaloista, ja punkki ja imuri elivät elämänsä onnellisina seuraavaan päivitysversioon ja pölypussin vaihtoon saakka.