Copyright © 2003 Tero Aalto, Taija Heikkinen, Ilari Sani.
Nuoruus, sen haureus, on aikaa täynnä mustaa tuskaa. Miksei kukaan ymmärrä? Heidi, 16-vuotias avioerolapsi, istui peilin edessä ja haroi itkuisia hiuksiaan raapustaen masennusrunoa haalistuneen poikabändijulisteen kääntöpuolelle: "On elo tää vain yhtä tuskaa, jäljellä jää kasa paskaa." Ja kuinka häntä voisikaan kukaan ymmärtää, olihan hän sentään erilainen kuin kaikki muut, koki asiat sielunsa herkissä sopukoissa ja näki asioita, joita muut eivät näe. Hän näki kuoleman kasvot käsissään, eräänlaisena viivapiirroksena; supermarkettien mainokset olivat hänelle kuvat löyhkäävästä mädännäisyydestä. Syvä oli hänen sielunsa syöveri, ja petos jonka ihmiskunta oli hänelle tehnyt ymmärtämättömyydellään raastoi karvaasti häntä karvoja myöten. Hän halusi kostaa. Kostaa opettajien ylenkatseen, muiden oppilaiden pilkan ja vanhempien välinpitämättömyyden.
Siihen olisi vain yksi ratkaisu: katkaisu. Hän ompeli vanhoista poptähtijulisteistaan mekon ja pukeutui siihen suunnaten kohti koulun punaisia paloportaita.
Posket puhkuivat täysin teiniangstiseen kalpeuteen sopimattomalla tavalla, kun Heidi kapusi niitä aikeenaan tehdä loppu kaikesta. Nyt he saisivat kärsiä! Katkaisija oli jo aivan lähellä, kohta kaikki saisivat kokea Heidin valtakunnan tulon -- ikuisen pimeyden. Heidi väänsi katkaisijaa voitonriemuisesti, ja rakennuksen valot sammuivat naksahtaen. Valitettavasti kukaan ei huomannut, koska oli päivä. "Krääh!" hän raakkui ontosti ja repi epätoivoisia hiuksiaan.
Heidi ryntäsi paloportaita ylös asti. "Tulkoon loppu sitten pelkästään minulle!" Ja siltä seisomalta Heidi lennähtihe yli paloportaan kaiteen.
"Hyvästi, julma maailma!" hän huusi maailmalle, joka paitsi oli piittaamaton tästä toivotuksesta, ei myöskään halunnut vielä Heidiä luotaan päästää. Heidi rysähti alla kulkeneen talonmiehen päälle, joka sanoi: "Au." Molemmat vajosivat tämän jälkeen koomaan ja heräsivät vuotta myöhemmin keskussairaalan viereisistä sängyistä. Sen he tiesivät olleen kohtalon johdatusta. Heidi katsahti vieressään pötköttävää talkkaria, joka vastasi hänen katseeseensa samalla mitalla. Olisiko liikaa, jos tämän maailmankaikkeuden tuimat virrat olisivat vihdoin kuljettaneet nämä kaksi sielua toisensa kohtaamaan. Heidin silmään kihosi kyynel, mutta tämä kyynel ei ollut musta, ei lasinen.
Se oli aito elämän kyynel.