Copyright © 2002 Tero Aalto, Ilari Sani, Eero Vitie.
Jää hyvästi, Ammu! Rakas nautaystäväni, uusi turha uhri! Ennen katsoin taivaalle kuin vastasyntynyt äitinsä rintoja, mutta nykyään tuntuu kuin taivas laskeutuisi päälleni kuin kehdon synkkä kansi aina, kun katson ylöspäin. Sisälläkin, sillä mummuni - muumuuni kalisanterini on pian kanveesiin kalahtava.
Oi sitä ammoisaa kesäpäivää, kun sinut aikana ammoisana ensi kerran kohtasin. Kuinka turpa turrulla ja utareesi hetkuen kirmasit luokseni kuin niissä amerikkalaisten elokuvaromanssien hidastuskohtauksissa, ja halasin sinua hellästi. Yhdessä kirmailimme ilosta solkenaan, kunnes sinun oli palaaminen navettaan. Ja silloin! Sydämeni salaisimmissa sopukoissa tunsin, kuinka sinä nautakarjan airut olit lipsauttanut maitoisan avaimesi lempeni lukkoon. Minun oli nähtävä sinut uudelleen.
Ja nyt olet poissa. Puiden linnutkin itkevät tööttäillen Ammu-vainaan nuotilla: "Muu! Muu!" Lehdet musertuvat poissaolosi painon alla: "Krunts! Krunts!" Ja maa kumisee tyhjyyttään, kun et ole täällä: "Klömps! Klömps!" Maa huutaa menetyksen tuskasta, kun emakkoairueeni on rinnastani riuhtaistu.
Ei se toki ollut omaa syytäsi, sydämeni lypsykohde, että maailmastani poistuit. Pahat ufot sen tekivät. Ne laskeutuivat kirjaimellisesti viljapellolle jättäen jälkeensä renkaita viljapellossa ja lautaimplementtejä, joilla niitä olivat tehneet. Katsoin ylöspäin, ja tunsin sekä taivaan että maan lähestyvän minua alhaalta ja ylhäältä. Ufot olivat lähempänä kuin uskoinkaan.
Mutta vaikka muukalaiset olivatkin totta, oli yhteisen elomme jatkuvuus nyt ehkä tarua vain. Samalla kun minua siirrettiin toiselle lautaselle, saatoin vain ajatella kauhulla, mitä sinulle tehtiin. Olivatko hehkeät silmäsi surun kyynelistä kosteat. Oliko pehmeä turpasi turvassa? Siinä hetkessä loin katseen tuhoisaan liukuhihnaan, jolla kiisi myös rakas mummoni, joka käkätti kuin saatana. Keinutuolissaan mummo keinui, ja latoi ympärillä häärääviä muukalaisia mattoon kuin paraskin kung fu -sankaritar. Oli kuin liukuhihna olisi rakennettu tuomaan avaruusölliäiset tuhomummoni ulottuville yksi kerrallaan kuin Steven Segall -elokuvassa ikään. Voisiko mummo minut pelastaa? Näkisinkö yhä armaan ammujani?
Määrätietoisesti mummo tarrasi yllään roikkuneeseen ketjuun, ja Tarzan-huudon päästäen heilahti luokseni: "Tules, poika!" "Oi Ammu! Vapaus koittaa! Voimm..." Tässä kohden hänen valppautensa herpaantui ja eräs mömmeli pääsi yllättämään liukuhihnan. Se kiljaisi kivusta, ja mummo keinutuoleineen lensi kanssani kuin siivekkäät ystäväni taivaalla. Lennossa näimmekin Ammun kiitävän ohi allamme kulkevan lastivaunun kyydissä. Silloin näin armaani viime kerran. Laskeuduimme tömähtäen ufon kalsean harmaalle lattialle. Tuolloin kävin mielessäni läpi verenkatkuisen vendetan avaruuden syöpäläisiä vastaan. Siunasin mielessäni Ammun ja jo alustavasti jo mummonkin, sillä näin tulevaisuuden.
Maa oli poltettu. Mummoni makasi raidallisella esiliinallaan silmät ummessa. Lehmien kaihoisa ammuna oli kuin sielunmessu Ammu-vainaalle, ja ufojen armeijat peittivät taivaan. Lepakonketaleet liuhtoivat hiuksissani, ja lepakothan olivat ufolaisten parhaita kätyreitä. Sydämeni sykki kuin takoen morsen koodilla suruviestiä kaihoni alhaisimmilta ammoloilta.
"Levolle lasken Ammuni, mummoni sekä itseni. En voi elää suorastaan tässä maailmassa." Olin juuri luopumassa kaikesta, kun kuulin enkelten harppujen soittoa ja katsoin ylös. Vihdoinkin taivas antoi minulle jotain takaisin! Rakkaimpani, Ammuni ja mummoni, olivat fuusioituneet minimummolehmä avaimenperä-valtikaksi, jota heilauttamalla kaikki avaruusoliot katosivat kuin taikaiskusta, ufoineen kaikkineen. Sitten putosimme kaikki hurjalla vauhdilla tyhjän ilman läpi maata kohden, mutta pim: taikasauvamummoammun heilahduksella pelmahdimme samalle kesäniitylle, jolla olin utareisen unelmani ensi kerran kohdannut.
Nyt tässä edessäni seisovat mummo ja Ammu, taas erilliset mutta hetken elämänsä jakaneet. Tehtävänä oli vain yksi asia. Ja mummo aloittaa: "Tahdotko sinä Ammu Mummunpuolikas Avaimenperä, siis minä, tai sinä-minä, elää kanssani samana ruumiina aina aikojen ammuttavaan loppuun asti?" Vastauksesta ei ollut epäilystäkään. Olin onnellinen sekä itseni että heidän puolestaan. En ollut vain saanut elämäni valoja takaisin vaan enemmän, sillä kuten varsin hyvin tiedätte, kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa; se on mummon ja lehmukan ikuinen liitto.