Copyright © 2002 Tero Aalto, Erik Axelson, Markus Koljonen, Harri Virtanen.
Vanha kaappikello naksuttelee eteisen seinällä. Ulkona on jo valoisaa. Taivas hohtaa turkoosin ja sinisen eri sävyissä.
Käännän tyynystä viileän puolen. Uni ei tule. Helsingin usvainen äänimaailma sekoittuu korvissani joksikin, mistä ei tunnista, onko se todellista vai ei. Jos nyt lähtisin jonnekin ulos kävelemään tutustuisin varmasti minulle aivan uuteen kaupunkiin. Mutta huomiset työt tai ylihuomiset ongelmat sitovat minut vuoteeseeni ja pakottavat kuuntelemaan kaappikellon naksahduksia ja odottamaan unta, joka ei ehkä tule koko yönä.
Ennen nukuin yöni sikeästi kuin pikkulapsi. Silloin mieleni oli vielä puhdas infernaalisista kauhuista, jotka olivat tuhonneet mielenrauhani ja yöuneni lopullisesti. Kaikki kielletyt kirjat, joita näin jälkeenpäin totisesti kadun lukeneeni, olivat aivan liikaa minulle. En pysty ehkä koskaan enää palaamaan entiseen elämääni.
Postiluukkujen kolina rapussa kulkee oven läpi vaimentuneena tajuntaani ja keskeyttää hetkeksi pohdintani. Kello alkaa kehrätä ja lyö neljä vaimeaa kumahdusta, minkä jälkeen se antaa kaupungin kuminan jälleen palata puheenvuoroonsa.
Levottomuuden äkillisesti vallattua minut loikkaan pedistä ja käyn ovella hakemassa Helsingin Sanomat. Mutta lehden mukana eteisessä lojuu muutakin: yksi niistä pimeän menneisyyteni hulluista kirjoista. Ne ovat täällä, ne tietävät, missä olen!
Pakokauhun vallassa yritän keksiä, mihin voin hävittää tuon kammottavan asian, joka aivan viattomana lojuu lattialla oven edessä. Ajatukset viuhuvat mielessäni. Voisin yrittää taas muuttaa jonnekin kauas, mistä kirjat eivät ikinä tavoittaisi minua. Mutta toisaalta, jos kirjat olivat löytäneet minut täältä, voisivat ne yhtä hyvin ilmestyä jonnekin paikkaan, josta minäkään en vielä tiedä mitään. Ehkä kirjat tietävät jo etukäteen, mitä kulloinkin aion.
Tietämättömästä saattaa olla kummaa pelätä mokomia kirjoja. Paperiahan ne vain ovat. Mutta jokainen sivu on kirouksen vallassa, kirouksen, jota yksikään ihminen ei voi vastustaa, sillä niiden arkaaiset voimat pystyvät kutsumaan ja hallitsemaan muinaisia petoja maan uumenista ja loihtimaan esiin kauhuja, joita Tuomiopäivän profeettakaan ei pystyisi ennustamaan.
Otin varovasti yhden kirjoista käsiini ja siirsin sen huoneen seinustalle, mutta samassa kirja aukesi ja alkoi puhua. Se oli itse pimeyden ruhtinas, Belsebul, Lucifer, Namulaar, Padamkin, kaikki nimiä tuolle suurelle tuntemattomalle voimalle, joka on läsnä meissä kaikissa. Kauhistuneena otin kirjan käteeni. Kirjojen kirja. Minun oli pakko. Vastoin tahtoani aloin selaamaan noita pimeyden kuolettavia sivuja ja hyrisemään noita minulle merkitykseltään vieraita sanoja; samoja, joita kirjasta itsestään kumpusi. Ensinäkemältä vieraat sanat alkoivat saada muotoa ja tunnistin ne samoiksi sanoiksi, joita äitini oli nuoruudessaan kuiskinut korvaani. Tiesin olevani mennyttä. Pimeyden ruhtinas saapuisi pimputtaen kuin jäätelöauto läpi elämäni kyisen pellon.
Suurimmalla osalla tutuistani ei ole tällaisia ongelmia, vaan täysin toisenlaisia - ongelmia nekin. Olemme kaikki erilaisia.