Copyright © 2003 Tero Aalto, Kati Mäki-Kuutti, Ilari Sani, Mari.
Halusin sen! Tahdoin. Pyh. Ei elämä aina tiellä pidä sanoi suuri soturikin jossain legendaarisessa taistelussa. Minusta se oli tietysti...
Krumps! Luolan katosta karahtava kivivyöry keskeytti ajatukseni. Enää en ennättäisi filosofioida, sillä minun olisi kiireesti pelastettava muut. Oli pelastettava vanha kauppias kalliine lasteineen, jos halusin saada palkkani. Ja palkkani minä halusin, sitä ei yksi kivivyöry estäisi. Tarvitsin sitä, koska... ikinä elämässäni en mahdollisuutta ole saanut, en ainuttakaan. Paha tytärpuoleni oli juonitellut itselleen kokonaisen olifantin, mikä oli tällä kylällä saavutus. Mutta raukka parka ei ollut osannut ontua niin uskottavasti, että voisi huijata itselleen kunnallista eläkettä.
Haluten ansaita leipäni rehellisesti ampaisin apuun, ja riuhtaisin paikalleen jähmettyneen kauppiaan viime hetkellä turvaan jyrkänteen alle. Mies kauppasi olifanttien valjaita ja ehkä antaisi minulle kiitollisuuttaan yhdet. Mutta hän veikin minut saluunaan ja tarjosi siellä yhdet - ja ehdotti minulle suunnitelmaa sisarpuoleni paljastamiseksi. Yhdessä veisimme hänet vararikkoon, ja olifantti siirtyisi oikeutetusti minulle.
Voi pettymysten pettymys, en ollut pahemmin minkäänlaisia ryypiskelynaisia, mikä ei kauheasti avarruttanut ja sekavaa mielentilaani. Ei kun kirjastoon lukemaan vanhoja teoksia itämaiden vakoilutavoista; miten parhaiten saattaisin tuon puolikkaani ansaan laittaa! Löysinkin vanhan totuusloitsun, joka saattaisi tuoda olifantin takaisin: "Ka-za-bum!" mutta mitään ei tapahtunut. "Ka-da-rum!" Ja kaikki kreivit joivat kengän pohjia kello neljä. "Tra-zi-ham!" Mutta mikään ei auttanut. Edes Cramer ei armahtanut. Olifantti katosi sisarpuoleltani (samoin kuin kesämaja, nielurisat ja kaksi varvasta), mutta viimeinen kadotusloitsu vei ääneni. En enää tielläni lausunut mitään tai ketään, en avannut suutani, en hengittänyt. Olifantin jälkeinen elämä oli kuolema.