Copyright © 2002 Tero Aalto, Erik Axelson, Markus Koljonen, Harri Virtanen.
Nyt kun kotitalomme on vain kaukainen kajo lähellä taivaanrantaa, uskallamme vihdoinkin levähtää hetkeksi suuren tammen alle. Jos ummistamme silmämme näemme niin elävästi tummat hahmot, jotka hiipivät kohti vaahterapuuta, joka alla rakastuimme vastoin lakia, vastoin moraalia. Emme voineet jakaa onneamme kenenkään kanssa. Emme voineet tehdä muuta kuin lähteä pois, vaikka olisimme tahtoneet elää aina uudestaan lapsuutemme kesät onnellisina vaahteroiden ympäröiminä, naurun säestäessä keväistä eloamme. Se. Siitä. Nyt meillä oli vain muisto noista vaahteroista, ja suljetut silmäluomemme elävästi piirsivät yhden niistä aina tammien ja muiden tilalle.
Ilta kiiri eteenpäin ja kylmyys alkoi vallata jäsenemme. Vaikka rakkautemme sykki voimakkaana, ei sen lämpö ollut riittävää sulattamaan kohmeista maata altamme. Antti painoi viluissaan selkänsä tammea vasten, jonka alle olimme leiriytyneet paremman suojan puutteessa. Katsoin häntä, veljeäni, joka oli viimeisen vuoden aikana tullut minulle läheisemmäksi kuin kukaan toinen ihminen elämäni aikana. Nojauduin selälläni häntä vasten ja hän laittoi kätensä ympärilleni. Tunsin lämmön huokuvan hänestä itseeni.
Antti huokasi raskaasti ja sanoi: "Veljeni, siskoni. Tähdet kertovat, että meidän on nyt mentävä."
En tiedä, miksi itkin silloin niin. Ehkä tuulesta, ehkä siksi, että viimeisellä hetkellä vasta kunnolla kykenin tajuamaan, etten enää näkisi yhtäkään tammea tai muutakaan puuta, jota kuvitella vaahteraksi. Ehkä unohtaisin kaikki puulajit, jotka olivat aiemmin minulle tärkeitä. Halkoja hakatessani kärsin mielipuolista tuskaa puiden vuoksi ja talviyöt olivat karmivia, kun takassa paloi käryten tuhannen lapsuuden vaahteran sielun kuvajainen.
Paitsi fyysisellä, olimme myös henkisellä pakomatkalla. Pakenimme menneisyyttämme, nykyisyyttämme, tulevaisuuttamme, jota ei koskaan tullut.
Syksyinen viima varisutti vaahterasta loputkin lehdet pois. Sade alkoi varkain vihmoa puun alla seisovia hahmoja ja kaukaa kuului lähestyvän ukkosen jyrinä.
Yhtäkkiä kaukaiset hahmot olivatkin lähellä. Ne hyrisivät korkeina kosmista lauluaan, jonka melodian tahdissa tähtinen taivas täyttyi kirkkaammista valoista. Ne laskeutuivat luoksemme ja potkivat meidät ylös maallisilta olosijoiltamme. Olimme häirinneet puita ja siksi kaikki olivat meille hyvin vihaisia. Häveten juoksimme vasemmalle kohti kivikkoa, joka laskeutui tumman järven rantaa kohden. Ehkä menisimmekin uimaan.