Copyright © 2003 Heikki Korpela.
Pölynimuri, olet ainoa ystäväni
Pehmeästi hivelet poskiltani kyyneleet
ja kehräät nieltyäsi yksinäisyyteni suolan
Öisin pimeän tullen kun unissa vaanivat
vain vihlovat sydänsurut kuin
monitoimikone läpi sydämeni
aina kun näen Giusepen taas
käperryn viereesi ja kastelen sinut
ahdistuksen hielläni
Se helmeilee päälläsi osaaottavasti
otan sinut syleilyyni, olet osa minua
ja imuroin sinuun osan minua
olet pesusieni murheelleni
Lämmität minua hyräillen kehtolaulua
kun käynnistän sinut,
pusket minua vasten
Naapurin mummo koputtaa lattiaan,
kateellisena --
mutta kahden valtakunnassa ei ole
tilaa muille
Letkusi on pehmeä ja joustava,
teet minusta rauhallisen,
lähes unohdan Giusepen aggression,
regression ja tulisen imun.
Kuunteletkin paljon paremmin kuin hän,
oma pölyhuiskien valtiaani,
olethan usein nyrkin ja hellan välissä
ja siksi ymmärrät minua;
vastaatkin paljon monieleisemmin ja hurinassasi soljuu oodi kärsimykselleni
Sieluni imeytyy sinuun väristen kun
kytken sinut täyteen tehoon
uppoan tähän hetkeen ja
yhdymme pyykkikoneen, kodinkonepapittarista ylimmän, edessä
yhdeksi liihottavaksi liitoksi.