Copyright © 2003 Tero Aalto, Kati Mäki-Kuutti, Ilari Sani, Mari.
Jalkani leijuivat painottomuudessa tuntiessani happeni hupenevan. Koskaan en ollut yhtä lähellä jumalaa.
Tunsin temppelin kutsuvan minua kuin jojo, sillä se ei ikinä pitäisi minua itsellään, vaan päästäisi minut menemään, heti. Tämä taivaallinen pomppuliike nolostutti minua kovasti; olinhan koko pienen ikäni ollut kiltti pikku ateisti. Mutta nyt tuonpuoleinen aukesi edessäni, eikä se vastannut olemattomia odotuksiani.
Minä olin varautunut tyhjyyteen, kadotukseen, pimeyteen, ehkä jopa ikuiseen tuskaan ennemmin kuin tähän. Norsunluuportti? Eebenpuu? Hajotkoon koko Baabelin torni! Tiesin, että tämä oli kiero juoni sieluni menoksi, sillä hän, joka oli minut kavaltava, ei ollut sitä vielä tehnyt ja minua odotti ikuisuus, josta en saattanut edes nähdä mustavalkoleffaa saatika radiokuunnelmaa.
Sisaristoni oli minut viekkaudella surmannut, mutta henkeni heittäminen ei heille riittänyt. Vielä hirmuteon jälkeenkin he aikovat sieluni kadotukseen tuomita, mutta minä kirkastin sen, kas juoksemalla läpi lamme peilipinnan Ahdin ahdistavaan valtakuntaan.
Postuumikasteeni puhdistamana pulpahdin selestiaalisen benji-köyden vetämänä takaisin pinnalle. Astraaliruumiini loisti nyt valkeuttaan kuin Armanin alusasut.
Mitä siihen nyt saattoi enää sanoa? Kenties olisi ollut aika olla onnellinen tai emmetoida kohti Pekkaa, mutta en antanut niiden tulla. Lumpeenlehvällä kelluessani olin kuin avaruudessa, ainakin henkisesti, ja tyhjyys ympärilläni kutsui minua tykö. Hiljaisuudessa valahdin alle tähtipeitteen vällyjen. Ja aloin tuntea väljähtävän tunteen perimmissä sopukoissani. Sieluni lieni vihdoinkin aloittava viimeisen matkansa. Hyväksyin sen ja enää en avannut silmiäni.