Copyright © 2003 Tero Aalto, Markus Koljonen, Heikki Korpela, Ilari Sani.
Olipa kerran kauan sitten maa, jossa asusti pienessä mökissä metsän keskellä nuori neitokainen. Hänen nimeään ei tainnut kukaan tuntea, mutta Tuhkikiksi häntä kutsuttiin. Tämän nimen oli neito saanut siitä, että hän oli syntynyt Vesuvius-vuoreen uponneen Peenix-linnun tuhkasta, kun häntä kantaneen lokin (haikarat olivat sinä yönä lakossa) eteen oli heittäytynyt herkullinen Hercules.
"Tänä yönä alla noidan omenapuun aion tehdä juhannustaian, jolla valkaisen itseni," käkätti Tuhkikki ja vetkutteli ilakoiden tupsuhäntäänsä. "Sammakonkieliä, käärmeensylkeä, tippaleipiä ja ilmapallo!" Hiidenpata pankolla pontevasti jo porisi. "Käkäti-käk!" Tuhkikki rääkäisi. "Mutta sinähän olet ihanan värinen jo ennestään!" hänen tätinsä Helka Impeliini ihmetteli myöhemmin. Tuhkikki saattoi kuulla jo hänen huokaisunsa yli ajan ja avaruuden. Samaan aikaan toisaalla metsässä myllersivät seitsemän peninkulman kääpiöt. Lajilleen tyypillisinä heidän henkilökokonsa oli toki pieni, mutta yhdessä heidän kokonaispituutensa ylsi juuri tuohon seitsemään peninkulmaan.
He olivat erottamattomat ja siksi kaikki seitsemän peninkulmaa vaelsivat kaikki aina yhdessä, harmonisesti harmonikan kanssa. Sillä jos joku joskus erehtyi harhautumaan käsikynkästä, muista tuli välittömästi mustasukkaisia, ja sitten sukille pitäisi tehdä juhannustaika. (Kaikki pelkäsivät, että harhautunut kääpiö rientäisi paperiarkkivihollisten koninkulmakääpiöiden luo.)
Tämän kaiken Tuhkikki näki kristallipallostaan. "Käkkäräkää!" hän yhäti ilkamoi kavioitaan yhteen klipsutellen. "Olen syönyt jo vaikka kuinka monta myrkytettyä omenaa, kieloa, ruusua ja resedaa, mutta vieläkään värini ei vaihdu!" hän tunnelmoi. "Ehkä olen im-Muuni? Pitänee hypätä kuun yli kuten kanssasisareni Mustikki ikään."
Mutta lyhyeksipä tämä loikkayritys jäi, sillä heti ensiponnistuksella pihapiirissään Tuhkikki kompastui ja paikalle ennättäneen kääpiön numero 3706, kantaen samalla kuonoilleen tämän kanssa tiukassa kynkässä olleet kääpiöt 3691-3721.
Kääpiöt kirkuivat. Mustan sukan synkkä uhka häämötti jo horisontissa, vaikka horisonttia ei kyllä oikeastaan kääpiöiltä nähnyt. Yhtä kaikki, kääpiöt käpistelivät toisiaan kauhuissaan samalla kun Tuhkikki yritti paeta salamannopeasti paikalta ymmärtämättä, että Salaman humalanpilkka on jo ihan passé eikä siis auta pakanallisissa, eikä edes kanallisissa riiteissä.
"Ananastakäämä!" rääkyi Tuhkikki ja pimps vain, kääpiöt katosivat kaikki toiseen satuun. "Nyt voin jatkaa siitä mihin jäin: hilurimpsis!" Ja kun ihmeen lähikaupalla hän muuttui upovalkeaksi ja ylhäältä sfääreistä haltiattaret kutoivat ylioppilaslakkeja hänen päähänsä ja sieluunsa sekä ihanan värisiä ruusuja jotka värisyttivät hänen mandoliiniaan espanjalaisilla portailla.
"Poetessan kiitos", huokaisi valkaistunut Tuhkikki ja antoi sielunsa täyttyä kauniilla ajatuksilla. Ja entä kääpiöt? He saivat cameo-roolin naapurisadusta, ja elivät onnellisina rivin loppuun saakka.